Tekijät:
Jone Nikula (pt),
Roman Schatz,
Heikki Remes,
Sasu Norhomaa,
Charly Salonius-Pasternak,
Harri Niemi,
Lasse Kurki,
Antti Sorjonen,
Jukka Sihvonen,
Virve Nyyssönen,
Jussi Riihimäki,
Sami Tenkanen,
Ville Klinga,
Anna Yli-Savola
Valokuvaajat:
Matti Rajala, Nauska
AD: Timo Mäkinen
(Päivitetty 5.9.2008)
Viime talvena katujen mainostaulut ilmoittivat uudesta vartijoista kertovasta tv-sarjasta. Vaikka meitä tarkkaillaan, niin suojeleeko kukaan?, kuului sarjan mainoslause. Vastaus on vielä hakusessa. Vartijahan on tunnetusti se hieman hidas kaveri, joka ei ihan päässyt poliisikouluun ja onkin siksi ajautunut kolhimaan kansalaisia kauppakeskuksiin. Iso niska ja herkkä pamppukäsi. Youtubesta tuttu. Näinkö se on? Ja mitä he tekevät?
Lauri Törhönen on mies jolla on maine. Maine on hyvä tai huono sen mukaan keneltä kysyy. Useimmat vastaajista ovat kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että Törhönen on parhaimmillaan tilanteissa, joissa läsnä on sen verran vähän ihmisiä, että hänen ei tarvitse olla lauritörhönen. Esimerkiksi kahden kesken ja naamatusten, jolloin voi keskittyä asiaan. Törhösellä kun on maine miehenä jolla on mielipiteitä.
Kuvittele etten tiedä Suomesta yhtään mitään ja selitä minulle lyhyesti Suomen elokuva-alan taustat, nykytilan ja ehkä tulevaisuuden.
Suomalainen elokuva on taas kerran uuden edessä, murrosvaiheessa. Luulen, ja tiedänkin, että ihan kohta lyövät läpi nuoret naisohjaajat ja putsaavat pöydän. Digitaalisen vallankumouksen paras hedelmä on se, että elokuvan tekemiseen tulee vihdoin sukupuolten tasa-arvo. Ala on perinteisesti ollut naisia diskriminoiva, ja se muuttuu nyt. Ennen tarvittiin miltei sotilaallista teknistä osaamista voidakseen kuvata elokuva, kaluston käyttäminen oli raskasta ja teknisesti vaikeaa.
Nainen on parempi emotionaalisissa asioissa ja monissa esteettisissä asioissa, mies on parempi spatiaalisissa ja organisatorisissa asioissa. Nyt elokuvantekijälle riittää se, että hän ymmärtää sitä, mitä kameran edessä tapahtuu, ja että hän ymmärtää kuvan, jonka näkee. Enää ei tarvitse osata teknologiaa. Eihän sitä miehetkään enää ymmärrä, se on niin vaikea.
Miksi iskelmälaulajan kuolema koskettaa enemmän kuin tuhansien ihmisten kuolema maailman kriisipesäkkeissä? Miten muutaman henkilön kuolema voi saada enemmän palstatilaa kuin kolmenkymmenentuhannen? Me suremme tuntemattomia, mutta valikoiden. Me suremme yhdessä, kun turvattu länsimainen elämä katkeaa yhtäkkiä, odottamatta ja riittävän traagisesti.
Lue lisää…
Kevään kaunein luontoääni on korkeiden korkojen kopina asvaltilla. Se on kepeä ja keimaileva huomioääni, joka saa urokset kääntämään katseensa kiinnostuneina ja kanssanaaraat kateellisina. Se saa vanhat kaipaamaan nuoruuttaan, lapset varttumistaan ja matalakantaiset ikätoverit tyylitajuaan. Korkokenkään kiteytyy jotain oleellista sekä sukupuolten välisistä eroista että naiseuden syvimmästä olemuksesta.
Jos vaatteet sanonnan mukaan tekevät miehen, niin kengät tekevät vastaavasti naisen. Kaiken järjen mukaan feministien olisi pitänyt polttaa muinaisilla rovioillaan kenkiä eikä suinkaan rintsikoita, joilla sentään on selvä naista itseään hyödyttävä funktio. Naisten kengillä kun on kautta maailmanhistorian yritetty kontrolloida naisen liikkumista ja sitä kautta myös itsenäisyyttä. Vielä nykyäänkään suurimmalla osalla kauniimman sukupuolen himoitsemista kengistä ei ole mitään tekemistä käytettävyyden kanssa. Kenkähulluuden syvin olemus löytyykin aivan jostain muualta, kuin perustarpeiden tyydyttämisestä.
Tommy Taberman, kansanedustaja, runoilija, kirjailija sekä Uutisvuodon monivuotinen super-filosofi tervehtii iloisesti ravintolan oven edessä. Lounas jonka mittaan on tarkoitus keskustella suurista maatamme kohtaavista haasteista, on tarpeellinen tauko siitä muurahaistason toiminnasta (Tabermanin oma ilmaus), jota kansanedustajan päivittäinen työ itse Arkadianmäellä on.
Istuessamme pöytään Taberman aloittaa. – Suomi on hieman outo maa. Maa joka elää kaukana historian hämärässä astenteiltaan ja ihmiskuvaltaan. Samaan aikaan se on Euroopan amerikkalaisin maa. Tabermanin mukaan tämä aiheuttaa skitsofrenian joka näyttäytyy urbaanina kultuurittomuutena. – Tietenkin meillä on Kalevalamme, mutta ei vuosisatojen saatossa kehittynyttä urbaania kulttuuria ja sen vaatimaa hienojakoista ja erilaisuutta sekä ymmärtävää että hyväksyvää ihmisuhdesilmää. Muualla eletään historian keskellä, täällä puuttuu kerrostumia, joihin eri ihmiset voisivat jatkuvasti verkostoitua. Lähes miljoona viidestä miljoonasta Suomalaisesta asuu yksin, toinen ihminen merkitsee uhkaa, ei haluta olla toisten ihmisten lähellä. Etäisyys on suomalaisille turvaa, laukoo Taberman ja jatkaa – Tämä on kuitenkin sietämätön elämänmalli, meissä ihmisissä on jotain, joka tarvitsee kontakteja muihin.
