Tekijät:
Jone Nikula (pt),
Roman Schatz,
Heikki Remes,
Sasu Norhomaa,
Charly Salonius-Pasternak,
Harri Niemi,
Lasse Kurki,
Antti Sorjonen,
Jukka Sihvonen,
Virve Nyyssönen,
Jussi Riihimäki,
Sami Tenkanen,
Ville Klinga,
Anna Yli-Savola

Valokuvaajat:
Matti Rajala, Nauska

AD: Timo Mäkinen

Kaupungin Aika jatkaa kesälomaansa eikä painettu lehti ilmesty toistaiseksi. Numero 3/2008 löytyy edelleen hyvin varustetuista jakelupisteistä.

(Päivitetty 5.9.2008)

Viime talvena katujen mainostaulut ilmoittivat uudesta vartijoista kertovasta tv-sarjasta. Vaikka meitä tarkkaillaan, niin suojeleeko kukaan?, kuului sarjan mainoslause. Vastaus on vielä hakusessa. Vartijahan on tunnetusti se hieman hidas kaveri, joka ei ihan päässyt poliisikouluun ja onkin siksi ajautunut kolhimaan kansalaisia kauppakeskuksiin. Iso niska ja herkkä pamppukäsi. Youtubesta tuttu. Näinkö se on? Ja mitä he tekevät?

Vapusta voipunut kansa sinnittelee, vaikka perjantai-ilta onkin nyt huomattavasti rauhallisempi kuin normaalisti. Tennispalatsin aukiolla Helsingissä on alkoholiin ihastuneita liian nuoria nuoria. Tälläytyneet aikuiset ovat läpikulkumatkalla kohti tanssikapakoita.
Kampissa riittää kulkijoita riittää kaikkina aikoina, sillä vuorokaudessa Kampin keskuksen läpi virtaa yli 100000 ihmistä. Joillakin heistä on aikeita ja eleitä, jotka kiinnostavat alueen turvallisuudesta vastaavan vartiointiliike Securitas Oy:n järjestyksenvalvojia.

Sattuu ja tapahtuu
Kello on 22:10. Valvomossa kuhisee. Edellinen vuoro lopettelee päiväänsä ja yövuorolaiset varustavat vöitään. Tarkempi kuvailu tai kuvaaminen on kielletty, mutta perusvälineet ovat tuttuja. Käsiraudat, pamppu ja paprikasuihke, vaihdellen koulutuksen tasosta. Ja ensiapulaukku, se kulkee mukana aina. Terveys ja turvallisuus ovat ykkösprioriteetit, ja vaarallisimmankin riehujan kasvot on turvasuihkeen jälkeen puhdistettava. Joskus on jouduttu elvyttämäänkin. Silloin syynä ei tosin ollut tarpeeton voimankäyttö vaan vanhuus ja heikko sydän. Mikään inhimillinen ei tässä ihmisvilinässä, satojen kameroiden ja kymmenien vartijoiden kohtaamispisteessä jää vieraaksi.
Vartioitava alue on laaja. Siihen kuuluu kauppakeskus, kolme siinä kiinni olevaa kerrostaloa, Tennispalatsin aukio sekä Espoon ja kotimaan bussiterminaalit. Tilanteita piisaa. – Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa, sanoo AP:ksi itsensä esittelevä vartija, jonka vuoro on juuri päättymässä.
Juuri nyt kiinniottohuoneessa istuu 16-vuotias poika, joka on aggressiivisen käytöksen takia napattu odottamaan poliisia. Perheessä on kuulemma vaikeaa ja olo on paha. Silti ketään ei saa lyödä, edes yrittää. Poliisi ilmoittaa tapauksesta vanhemmille ja rauhoittunut rajatapaus päästetään pois.
AP kertoo, että joskus voi olla hyvä ilmoittaa lastensuojeluun, jos sama nuori tulee ikävissä merkeissä tutuksi. Näin hän pysyy viranomaisten kartalla vaikka onnistuisikin huijaamaan koulua ja vanhempia. Tämä ei ole yrityksen politiikkaa vaan jokaisen kansalaisen oikeus, joskus jopa velvollisuus.

Jokainen tilanne on vaarallinen
- Tilastojen mukaan eniten tekemistä on illalla, mutta öisin tapaukset ovat vakavampia kun on paljon päihtyneitä, miettii JU.
Häiriön aiheuttaja, vartijoiden kielellä asiakas, on yleensä aina sekaisin joko viinasta tai muista aineista. Joskus molemmista. Tämä tekee jokaisesta tilanteesta vaarallisen. Heiveröisinkin nainen saattaa olla täysin toisessa ulottuvuudessa, eikä kynnys vaikkapa veitsen käyttöön ole välttämättä korkea.
Kello 23:29 huomion kiinnittää kameroissa näkyvä mies, joka on aiemmin tänään poistettu jo kolme kertaa keskuksesta. Tuttu näpistelijä ja naisten ahdistelija, aina sekaisin vaikka viina ei haise koskaan. Menneellä viikolla hänet oli otettu kiinni ja tutkittu, repussa oli ollut vain aapinen ja suomenkielen sanakirja.
- Myöhemmin kun se otettiin kiinni, niin repussa olivat samat kirjat ja aapisen kirjanmerkkinä kutsu käräjäoikeuteen, muistelee Markus.
Nyt vakioasiakas saatetaan ulos neljännen kerran.

Kirjausta ja koodeja
Kaikki kirjataan tapahtumailmoitukseen. Se on vartijoiden tärkein työkalu. Siitä näkee, mitä on tapahtunut edellisessä vuorossa tai vaikka viime viikolla. Yhteistoimintaa tehdään poliisin kanssa paljon ja tutkijat soittelevat lähes päivittäin. Raporttien ja kameratallenteiden avulla ratkotaan rikoksia ja etsitään esimerkiksi kadonneita.
Kello 00:36 tulee ilmoitus perheriidasta terminaalissa. Bussi on laiturissa, mutta pariskunta on jäänyt sisälle tekemään tiliä suhteestaan. Nyt paikalle saapuneiden vartijoiden puhe riittää, ja pariskunta lähtee kiltisti ulos puhumaan lisää toisilleen. Asiakkaiden kanssa vartijat keskustelevat aina korrektisti, mutta tarvittaessa tiukkaankin sävyyn. Keskenään he puhuvat maallikolle täysin käsittämätöntä kieltä.
- Kaikille perusjutuille on olemassa koodit. Meidän radion kuulee niin moni ja ihmiset hätääntyy, jos siellä joku puhuisi jotain tuliaseesta tai puukosta. Ihmiset ei panikoi, kun ne ei tiedä koko totuutta, Sami selittää.

Huutelua ja uhkauksia
Vaikka valvomo onkin se hermokeskus, josta käsin tarkkailu onnistuu parhaiten, on vartijoiden näkyvyys ennaltaehkäisymielessä ensiarvoisen tärkeää. Univormun edessä moni äkkiväärä ja laiton ajatus jää ajatukseksi, ja rauhaton kaupunkilainen suunnistaa mieluummin kotiin purkamaan energiaansa. Sama rauhoittava vaikutus on poliisipartioilla, eikä niitäkään ole koskaan liikaa.
Juha ja EV kertovat, että vartijan ammatissa likavettä tulee niskaan päivittäin, ja nimenomaan työn tekemisestä. Joskus aivan ulkopuoliset tulevat keskelle tilannetta neuvomaan tai kyselemään voimankäytön tarpeellisuudesta, vaikka yleensä aina häiritsevästi tai jopa vaarallisesti käyttäytyvää asiakasta on seurattu pidempään kameroista ennen tilanteeseen puuttumista.
Ihmisten asenteellisuus hämmästyttää, samoin erityisesti nuorten tietämättömyys.
- Kun vanhemmat eivät saa antaa lapselle luunappia eikä opettaja poistaa riehuvaa oppilasta luokasta, niin monelle teinille vartija on ensimmäinen auktoriteetti, joka voi käyttää fyysistä voimaa ja ottaa kädestä kiinni. Ne menee ihan sekaisin siitä, uhkailevat oikeustoimilla, Sami analysoi.
Joskus joku toteuttaa uhkauksensa, eikä se ole alalla työskenteleville vierasta.
- Oikeusvaltion periaatteisiin kuuluu, että vartijoiden toimintaa tarkkaillaan. Tämä on ala, jossa puututaan ihmisten perusoikeuksiin, ja jokaisella on tällaisessa tapauksessa oikeus tehdä tutkintapyyntö. Näitä asioita selvitetään sitten oikeudessa, Sami jatkaa.
Pahimpia käräjöijiä ovat kuitenkin ne kypsän keski-ikäiset ”etkö sinä tiedä kuka minä olen” -yritysjohtajat. Joku nauraa ja muistuttaa, miten kävi meriturvallisuusjohtaja Paavo Wihurille. Mies menetti virkansa, kun kävi omissa tiloissaan vartijan päälle, joka oli kysynyt häneltä kulkulupaa.
- Yleensä kyse on ylimielisyydestä, että ”minua ei tuollainen pienipalkkainen kahva-apina tule käskemään”, Sami summaa.
Oikeustoimien lisäksi vartijoita uhataan väkivallalla, tappouhkauksiakin tulee viikoittain. Joskus uhkaukset jäävät painamaan pidemmäksi aikaa, joskus eivät.

Kamerat valvovat
Kello 02:48 puhumisen vartija työstä keskeyttää vartijan työ. Yksi kamera näyttää aukiolla levottomasti liikehtivää miesjoukkoa. Kuvien elekielen oikein ymmärtäminen on ensiarvoisen tärkeää, koska valvomoon eivät äänet kuulu. Tilanne ruudulla vaikuttaa rauhoittuvan, kunnes yksi testosteronin kyllästämä luolamies nappaa paidan pois. Se on kansan parissa yhtä selvä merkki kuin oli paremmissa piireissä hansikkaalla kasvoihin sivaltaminen. Tappeluunkutsu. Yksi vartija jää valvomoon antamaan tilannetietoja radiopuhelimiin, loput lähtevät juoksemaan paikalle vetäen samalla viiltosuojahanskoja käsiinsä. Ruudulla vaihdetaan muutamia iskuja ja joku tönäistään terassin penkkeihin, sitten kaikki rauhoittuvat ja kädet nousevat ylös. Vartijat ovat ehtineet paikalle.
Samassa paikalle saapuvat myös alueelle jalkautuneet poliisit. Turpasaunaa aloitelleet miehet luulevat varmasti, että laki ja järjestys ilmestyi paikalle sattumalta. Kuvanauhalta on helppoa kertoa kuka löi ja ketä, jokainen iskun antanut lähtee valtion kyydillä. Samoin se kaveri, joka yritti tiputtaa ja piilottaa nyrkkirautansa. Poliisi tulee käymään valvomossa ja pyytää, että turvakameran kuvasta tehdään heille video jatkotoimia varten.
Vartijat Kampissa ovat pääosin alle kolmekymppisiä, mutta kokeneita. Työ on raskasta ja harvalle se on tässä muodossa kutsumus. Kokoonpano tänä yönä on muutenkin kirjava. Yksi tekee näitä töitä opiskelun ohessa, toinen opiskelee turvallisuusalaa, eikä seitsemän vuoden työkokemuksen saavuttanut muista, miten kaikki tapahtui.
- Ei hajuakaan miten alalle päädyin, mutta viihtynyt olen. Tässä näkee koko yhteiskunnan rakenteen huipulta pohjalle, rikkaista yökerholaisista aina niihin 4500 Helsingin kodittomaan. Se panee ajattelemaan asioita, selittää EV.
Bussiterminaalista löytyy nytkin noin kymmenen vartijoille tuttua nukkujaa, jotka eivät ole menossa mihinkään.
Kello 04:32 terminaalissa riisutaan taas paitaa. Uusi tappeluko? Ei sentään, nyt kyseessä on hilpeä poikajoukko, jonka tanssijalkoihin on jäänyt virtaa. Kuvaruutua katsoessa ei ihmettele yhtään, jos noita liikkeitä veivatessa kuuma tuleekin. Pihalta tupakalta palatessaan yksi pojista polkkaa itsensä liukuportaiden kaiteen yli toiselle puolelle kiviportaisiin pahan näköisesti. Juopontuurilla siunattu nuorukainen nousee ja nilkuttaa virnistellen muiden luo.

Rötöstelyn vuorokausirytmi
Eri laittomuuksien harrastajilla on erilaiset työajat. – Nykyään tarkkaillaan viinanmyyntiä aamuyöllä ja aamusta. Venäläiset myy ja suomalaiset rappioalkoholistit ostaa. Siitä teki Hesarin toimittaja joku aika sitten jutunkin. Kaikenlainen järjestelmällisempi rikollisuus halutaan pitää poissa, myös huumeiden ja näpistysten suhteen, Kalle selittää.
Järjestelmälisempi rikollisuus pysyy aisoissa, mutta tapakonnia löytyy. Surullisen tutuksi tullut asiakas näkyy istuvan rakennuksen seinustalla kaverinsa kanssa.
- Verovaroin ylläpidetty häirikkö, joka linnareissujen välillä käy täällä riehumassa ja kylvämässä kauhua. Se on käynyt ventovieraiden kimppuun ja ryöstänyt leipäveitsellä omia ryyppykavereitaankin. Poliisi on ihan kyllästynyt, kuvailee Sami.
- Pidetään kuvissa jos se vaikka päättääkin puukottaa tuon kaverinsa.
Päivä valkenee. Kello tulee viisi aamulla ja Espoon liikenteen terminaali avataan. Kaupunki vastaa herää uuteen päivään, mutta Kampin keskus on ja pysyy hereillä. Taas on 100 000 ihmistä tulossa. Uusi päivä tuo mukanaan vanhat kujeet. Näpistykset, narkkarit, tappelut, taparikolliset, puukot, päihteet, sammuneet ja sairauskohtaukset. Mikään inhimillinen ei ole vierasta.
– Jussi Riihimäki

Lauri Törhönen on mies jolla on maine. Maine on hyvä tai huono sen mukaan keneltä kysyy. Useimmat vastaajista ovat kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että Törhönen on parhaimmillaan tilanteissa, joissa läsnä on sen verran vähän ihmisiä, että hänen ei tarvitse olla lauritörhönen. Esimerkiksi kahden kesken ja naamatusten, jolloin voi keskittyä asiaan. Törhösellä kun on maine miehenä jolla on mielipiteitä.

Kuvittele etten tiedä Suomesta yhtään mitään ja selitä minulle lyhyesti Suomen elokuva-alan taustat, nykytilan ja ehkä tulevaisuuden.
Suomalainen elokuva on taas kerran uuden edessä, murrosvaiheessa. Luulen, ja tiedänkin, että ihan kohta lyövät läpi nuoret naisohjaajat ja putsaavat pöydän. Digitaalisen vallankumouksen paras hedelmä on se, että elokuvan tekemiseen tulee vihdoin sukupuolten tasa-arvo. Ala on perinteisesti ollut naisia diskriminoiva, ja se muuttuu nyt. Ennen tarvittiin miltei sotilaallista teknistä osaamista voidakseen kuvata elokuva, kaluston käyttäminen oli raskasta ja teknisesti vaikeaa.
Nainen on parempi emotionaalisissa asioissa ja monissa esteettisissä asioissa, mies on parempi spatiaalisissa ja organisatorisissa asioissa. Nyt elokuvantekijälle riittää se, että hän ymmärtää sitä, mitä kameran edessä tapahtuu, ja että hän ymmärtää kuvan, jonka näkee. Enää ei tarvitse osata teknologiaa. Eihän sitä miehetkään enää ymmärrä, se on niin vaikea.

Ongelma on, että nyt on ajettu suomalainen elokuva tuotannolliseen umpikujaan. Nykyinen tuotantojärjestelmä perustettiin 70-luvulla hätäapuna siihen että elokuva meinasi silloin kuolla. Järjestelmä pitäisi nyt vihdoin kokonaan uusia, ja kansakunnalla olisi siihen kyllä varaa, mutta elokuva-alalla ei ole solidaarisuutta ja rohkeutta vaatia sitä, mitä sille oikeasti kuuluisi.
Ongelmaa pahentaa se, että Suomessa tuottajilla ei ole yhtään omaa pääomaa. Elokuvien tekeminen on alusta loppuun subventoitua touhua – siinä on mukana televisioyhtiö, levitysyhtiö, elokuvasäätiö, yms., joille pitää olla nöyrä kun ei ole omaa rahaa, ja ennen kuin kaikki nämä tahot on saatu mukaan, on kulunut monta vuotta, ja kaikki yrittävät pitää omista rahoistaan ja reviireistään kiinni. Malli asioiden korjaamiseksi on kohta sata vuotta vanha, United Artists jonka Chaplin & Co perustivat, mutta suomalaisille ei yhteistyö tietenkään kelpaa. On irvokasta että tuottajia on yhtä monta kuin ohjaajia.
Koko Euroopassa subventoidaan kotimaisia elokuvia, ikään kuin Hollywoodia vastaan. Jos omankielisiä elokuvia ei tuettaisi, kaikki olisivat Amerikan kielellä. Mutta Suomessa elokuva-ala ei ole onnistunut saamaan veronmaksajalta sitä, minkä monet muut alat ovat saaneet. Esimerkiksi musiikkikasvatusjärjestelmä toimii täällä loistavasti: on musiikkileikkikoulu, konservatorio ja Sibelius-Akatemia. Se on hirveän hieno järjestelmä, joka on avoinna kaikille, mutta seuloo lahjakkuudet. Urheilussa on sama juttu, junnuista senioriin on toimiva järjestelmä kaikille. Jos Suomen elokuva-ala ei panna pian uusille jaloille, täällä tehdään enää vain siistejä ja kloonattuja kuppikunta-elokuvia.
Tekijäpotentiaalia on, mutta raha per elokuva on riittämätön kilpailemaan yleisöstä niillä ehdoilla, jotka Hollywood asetta. Elokuvan pitää olla sisällöltään hyvä, toteutukseltaan hyvä, teknisesti hyvä, ja katsojan mielestä yhtä hyvä kuin Hollywood-elokuva.

Miten itse sijoitut omasta mielestäsi suomalaiseen elokuvamaisemaan?
On parempi, etten ota kantaa tähän asiaan. En tiedä sitä, eikä se minulle kuuluu. On muiden asia määrittää se. Sen sanon, että osaan tehdä elokuvan oikein, osaan siis työni. Teknisesti osaisin tehdä elokuvan vaikka virsikirjasta, mutta aihe ei ole kovin kiinnostava.

Miten ja miksi sinusta tuli elokuvaohjaaja?
Mikään muu ei ollut tarpeeksi vaikeata. Kun pääsin opiskelemaan arkkitehtuuria, se ei tuntunut tarpeeksi vaikealta. Tämä kuulostaa nyt kauhean snobistiselta, mutta se tarkoittaa sitä, että kaipasin suurimman mahdollisen haasteen, minun piti pärjätä yksinäisessä, vaikeassa lajissa. Tosin olin jo lukiolaisena hyvin kiinnostunut elokuvasta, en vain silloin tajunnut, että voisin joskus itse tehdä sellaisia koska en tuntenut ketään enkä edes tiennyt että on olemassa elokuvakouluja. Se kertoo suomalaisen koululaitoksen keskinkertaisuudesta taideaineissa. Lukion ammatinvalinnan tunnilla mentiin Airamin lampputehtaalle. Varastin sieltä vaaleanpunaisen lamppuaihion, joka on vieläkin tallella.

Minusta tuntuu, että kotimaisista elokuvista parhaiten menestyvät yleensä sota-aiheiset pätkät. Onko itsensä etsiskely sotien kautta tyypillinen suomalainen harrastus?
Suomi on vähän kuin Puola, se sijaitsee kahden suurvallan välissä. Aina täällä on jouduttu sotimaan tavalla tai toisella, ja se on juurtunut mentaliteettiin, luulisin. Suomalaiset pelkäävät sotaa hysteerisesti. Esimerkiksi Yhdysvallat on aina sodassa jonkun kanssa, siellä on aivan normaalia, että maa on sotatilassa. Suomessa sota on aina merkinnyt eksistentiaalista uhkaa, joka synnyttää sankarimyyttejä ja voimakkaita tarinoita. Suuret tarinat ovat siellä, kun ei Suomella ollut alusmaita, ei tutkimusmatkailijoita… Mutta suomalaiset sotasankarit ovat yleensä antisankareita joilla yritetään todistaa sodan mielettömyyttä. Parempi kuitenkin että sota on filmeissä, vai mitä?

Wikipedia kirjoittaa sinusta muun muassa: Seksi, (naisten) alastomuus, viina ja huumeet ovat keskeisimmät elementit Törhösen elokuvissa…
Jos lasketaan, kuinka paljon suomalainen viettää keskimäärin elämänsä aikana aikaa alastomana, niin se prosenttiosuus on huomattavasti suurempi kuin minun elokuvissani.

Moni elokuvaohjaaja kuulemma haaveilee siitä, että pääsisi tekemään pornoelokuvan, joka täyttää sekä pornografian että taiteen kaikki kriteerit…
Niin minäkin haaveilen. Ja kuulemma myös Ingmar Bergman haaveili siitä. Haaveeksi se taitaa kyllä jäädä, jo pelkästään siitä syystä, että suomalaiset näyttelijät ovat niin moraalisia, etteivät he lähtisi tekemään itsetarkoituksellista seksiä kameran edessä. Ja mitä siihen Wikipediaan tulee – jos se ei olisi virtuaali, vaan paperille painettu, niin sitten sillä voisi pyyhkiä persettään.

Sinusta kulkee huhu, että olet mukavimmillasi yksin ja rasittavimmillasi kun esität Lauri Törhöstä. Kommentoi.
Jokainen mielipide, joka toisesta ihmisestä esitetään, on aina oikea, koska se on jonkun ihmisen subjektiivinen mielipide. Mutta jos tämä on joku kollektiivinen huhu, minun täytyy varmaan olla nöyrä sen asian kanssa. Eli mitä helvettiä minä tähän sanon? Kohtuuttomalta tuntuu joka tapauksessa, että usein kun joku hyökkää elokuvaani vastaan, paljastuu ettei hän ole sitä nähnytkään. Eli että elokuva pidetään huonona automaattisesti, koska minä olin sen tehnyt. Tämä ei tainnut olla vastaus kysymykseesi. Se, että ihminen on mukavimmillaan yksin, se pitää varmaan paikkaansa kaikkien ihmisten kohdalla. Jopa saksalaisten.

Oletko Suomen elokuva-alan enfant terrible?
Enpä usko. Mutta en ole myöskään mikään systeeminöyristelijä. Olen tehnyt niin paljon, että joskus kannattaisi kuunnella tämänkin kokemuksen ääntä.

Mitä muuta sinusta olisi voinut tulla?
Ei varmaan mitään muuta. Tai, kyllä, minusta olisi voinut tulla valokuvaaja tai toimittaja tai kirjailija tai arkkitehti. Mutta en olisi ruvennut taloja tekemään, vaan minusta olisi varmaan tullut sellainen debattiarkkitehti. Nykyäänhän silläkin elää. Ennemminkin se on toisinpäin: Minusta ei olisi voinut tulla sotilasta eikä pappia eikä autokoulun opettajaa.

Miksei?
Koska autokoulun opettajalla pitää olla kärsivällisyyttä. Pappi taas on mielestäni teennäinen ammatti eikä minua voisi laittaa mihinkään univormuun. Älykyyttäni ei voi määrittää sen perusteella, montako nappia minulla on olkapäässä.

Eikö elokuvaohjaaja tarvitse kärsivällisyyttä?
Tarvitsee toki. Mutta niin kuin sodassa ja rakkaudessa, elokuvanteossakin ovat kaikki keinot sallittuja. Kalle Holmberg sanoi kerran: Ohjaaja on pilalla silloin, kun se rupeaa näyttelemään ohjaajaa. Varmaan niin, mutta hänen pitää osata tarpeen tullen näytellä mitä tahansa, siis todellisessa elämässä, uskaltaa itkeä tai nauraa tai tehdä mitä tahansa saadakseen parempia suorituksia irti muista.

Kehtaatko ihan oikeasti mennä näyttelemään näyttelijöille malliksi?
Kehtaan, jos on pakko, vaikka en sitä tarkoittanutkaan ”näyttelemisellä”.

Elokuvanteossa on monta vaihetta. Mikä niistä on se, josta nautit eniten?
Kaikki taiteilija-ammatit ovat leikkimistä. On suuri etuoikeus saada leikkiä koko elämänsä, varsinkin, jos siitä vielä maksetaan. Mutta kun olen vastuussa elokuvan aikataulusta, budjetista, laadusta, kaikesta, niin suhtaudun äärimmäisellä vakavuudella tehtävään. Siinä ei leikitä eikä pönkitetä omaa itsetuntoa. Teen elokuvat katsojasta käsikirjoitukseen päin enkä niin, että keksin nerokkuudessani jonkun käsikirjoituksen, jonka yritän syöttää katsojaparalle. Olen vastuussa katsojalle, joka yleensä on veronmaksajana kaiken takana.
Mutta mistä vaiheesta nautin… Elokuva syntyy monta kertaa: käsikirjoitusvaiheessa, harjoitteluvaiheessa, kuvausvaiheessa, leikkausvaiheessa ja lopuksi äänimiksauksessa. Kuvaukset ovat ohjaajalle ehkä se rutiininomaisin vaihe tässä prosessissa.

Oletko tyytyväinen palautteeseen, joka tuli Raja 1918 -elokuvasta?
Olen. Se on oikeasti hyvä filmi, viime vuoden paras kotimainen. Minusta on hienoa, että mummot pysäyttävät kadulla ja kertovat mitä heidän omalle perheelle ja sukulaisille silloin tapahtui. Kun joku, joka on koko elämänsä kantanut sitä punaista traumaa tai sitä valkoista traumaa, saa elokuvastani jonkun kathartisen elämyksen ja uskaltaa puhua ja kysyä. Sekin tuntuu hienolta.

Lauri, täytit vähän aikaa sitten 60 vuotta, sinua juhlittiin asiaankuuluvasti, jopa alastonkuvasi oli Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä – mistä olet aidosti ylpeä?
Ylpeä siitä että vihdoin itsekin pääsin alastonkuvaan? Mitä varten yrität saada minut sanomaan jotain &%#Ð tyhmää?

En yritä. Sano vaikka jotain &%#Ð fiksua.
No… aidosti ylpeä olen lapsistani. Oikeasti aidosti ylpeä. Ja ylpeä siitä että kaiken tapahtuneen jälkeen olen yhä hengissä. Ja täytyyhän minun olla ylpeä siitä, että kaikesta huolimatta olen saanut tehdä työtä tällä alalla, että aina puhelin on soinut eikä minun tarvinnut kovin usein itse lähteä nöyränä myymään omia pikku ideoitani. Tämä ala ei elätä montaa tekijää, ja olen tyytyväinen, että saan olla yksi heistä. En tiedä että olisin koskaan työntänyt ketään pois tieltäni, mutta silti olen varmaan aiheuttanut kateutta jossain. Olen vain tehnyt työtäni silloin kun se on kelvannut jollekin. Pahansuovat jutut, ilkeydet – kateushan ne tuottaa. En olisi ikinä kuvitellut, että minulle voidaan olla kateellinen. Mistä? Eihän minussa tai minulla ole mitään kadehdittavaa… Olen jopa ihan tavallisesta pikkuporvarillisesta perheestä.
Olen tyytyväinen ja ylpeä, että olen saanut tehdä Jörn Donnerin kanssa 25 vuotta töitä. Kaikki muut suomalaiset ohjaajat ovat saaneet potkut ensimmäisen elokuvan aikana, me ollaan toistaiseksi tehty viisi pitkää elokuvaa yhdessä. Ylpeä olen myös Raja 1918 -elokuvasta. Minusta se on hyvä työ, se on tärkeä elokuva, se jää elämään, ainakin vähäksi aikaa.

Tiedän kokemuksesta, miten rasittavaa on, kun on suuri ego ja paljon lahjoja…
Vai tiedät kokemuksesta?

Jo vain. Ja niin varmaan sinäkin tiedät. Mitä sinun pitäisi vielä saavuttaa tehdäksesi vaikutuksen itseesi?
Olen jo tehnyt vaikutuksen itseeni. Olin siellä Taideteollisessa Korkeakoulussa aivan liian pitkään, monestakin syystä. Nyt olen palanut arkielämään, realiteettiin, jos nyt freelance-elokuvaohjaajan elämä voi olla arkinen. Kone on käynnissä, osaan edelleen kertoa tarinoita, omia ja muiden, osaan käyttää elokuvaa kohtuullisen hyvin siihen verrattuna minkä näköisillä taidoilla tässä maassa ihmiset nimittää itseään elokuvaohjaajiksi.

Mistä sinun tekisi mieli tehdä elokuva?
Minulla on montakin käsikirjoitusta pöydällä. Yksi on kieltämättä Tuntematon Sotilas, eli itse asiassa Rokka. Mutta katsotaan tuleeko siitä koskaan mitään tällä nykyisellä tukijärjestelmällä. Kenties sellaisia elokuvia ei voi enää tehdä. Sitten on vähän henkilökohtaisempiakin juttuja, mutta se on vähän niin kuin kirjailijan kanssa: hänkään ei kerro etukäteen, mistä aikoo kirjoittaa. En ole taikauskoinen mutta… varovainen.
Niin, ja tietenkin, haluaisin tehdä elokuvan naisista ja se kertoisi kaikista naisista.
– Roman Schatz

Miksi iskelmälaulajan kuolema koskettaa enemmän kuin tuhansien ihmisten kuolema maailman kriisipesäkkeissä? Miten muutaman henkilön kuolema voi saada enemmän palstatilaa kuin kolmenkymmenentuhannen? Me suremme tuntemattomia, mutta valikoiden. Me suremme yhdessä, kun turvattu länsimainen elämä katkeaa yhtäkkiä, odottamatta ja riittävän traagisesti.

Suomessa on viime vuosina surtu täysin vieraita ihmisiä. Surutalkoisiin ovat osallistuneet niin media, valtio, kirkko, kriisiryhmät kuin tavalliset kansalaisetkin. On murehdittu ihmisiä, jotka ovat olleet meille täysin tuntemattomia tai korkeintaan mediasta tuttuja ennen kuolemaansa. Sellaisia, joita emme edes näe kaupungilla kulkiessamme tai sitten odottamatta menehtyneitä julkisuuden henkilöitä. Matkapuhelimet ovat piipanneet tekstiviestejä, joissa on kehotettu muistamaan Jokelan koulusurmien ja tsunamin uhreja. Viesteissä on pyydetty sytyttämään kynttilöitä ikkunoille ja viettämään hiljaisia hetkiä. Ihmiset ovat surreet yhdessä internetin keskustelupalstoilla.
Katastrofien jälkeen ovat alkaneet yhteiset surutalkoot; joukkoviestimet ovat syösseet toinen toistaan näyttävämpiä kuvareportaaseja, on niin asiallista uutisointia kuin henkilökohtaista draamaakin, on perustettu tukiryhmiä uhreille, omaisille ja järkyttyneille ulkopuolisille. Kirkkokin on saanut osallistujia jumalanpalveluksiin, joissa surevat seurakuntalaiset ovat saaneet yhdessä hiljentyä ja esirukoilla.
Viimeisen viidentoista vuoden aikana kollektiivisen surun piirteitä Suomessa ovat saaneet muun muassa Estonian uppoaminen syyskuussa 1994, Dianan kuolema elokuussa 1997, Tehtaankadun poliisisurmat 1997, Myyrmannin räjähdys lokakuussa 2002, Konginkankaan bussiturma maaliskuussa 2004, tsunami 2004, Jokelan koulukeskuksen ampumavälikohtaus marraskuussa 2007 ja Malagan bussiturma huhtikuussa 2008.

Maailmanlaajuista itkua
Estonian uppoaminen epäilemättä oli Suomen, Ruotsin ja Viron kansojen yhteinen tragedia, mutta siitä myös tehtiin sellainen. Presidentti painotti puheessaan, etteivät uhrit ja heidän omaisensa ole yksin, vaan murhe on koko kansan yhteinen. Prinsessa Dianaa suri koko maailma. Ja edelleen, yksitoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen, on onnettomuus tasaisin väliajoin otsikoissa.
Walesin prinsessan kuolema yhdisti maailman täysin ennennäkemättömällä tavalla. Hautajaisia seurattiin suorana lähetyksenä Nigeriasta Uuteen-Seelantiin ja ne tavoittivat yhteensä 2,5 miljardia televisionkatsojaa. 99 % terapiassa käyneistä newyorkilaisista otti asian puheeksi terapeuttinsa kanssa hautajaisia seuranneen viikon aikana. Pakistanissa jotkut kokivat tilanteen niin epätoivoiseksi, että tekivät itsemurhan. Dianan kuolema laukaisi maailmanlaajuisen suremisen aallon.
”Sydänten prinsessan” kuoleman aiheut­tamaa surua on yritetty tulkita monin tavoin. Tavallisimmin se on nähty korvikesuruna: ihmisten on uskottu kanavoineen tapahtumaan omia traumojaan ja pettymyksiään. Harvemmin on uskallettu ehdottaa, että ihmiset surivat aidosti Dianan kuolemaa. Dianan tarina oli aikaamme sopiva kertomus ja siksi maailman ihmisten oli helppo ottaa päähenkilöiden tunteet omikseen.
Yhteisöllisen suremisen on todettu vahvistavan yhteenkuuluvuuden tunnetta ja empatian kykyä. Kollektiivista surua on pidetty terapeuttisena, sillä sen kautta ihmisillä on mahdollisuus käydä läpi omia traumojaan. Toisaalta yhteisen surun käsittelyä mediassa on syytetty yksityiskohdilla mässäilystä. On pohdittu kenen etua katastrofiuutisointi palvelee. Onko sillä todella terapeuttinen tehtävä vai lisääkö se vain lehtien myyntilukuja ja tyydyttää kansan tirkistelynhalua?

Kuka suree tuntematonta?
Dianan elämä oli monelle tutumpi kuin omien sukulaisten tai naapureiden. Hänen ilonsa ja surunsa lasten syntymistä katkeraan eroon ja bulimiaan käsiteltiin tarkoin lehtien palstoilla. Dianaa ei siis voi väittää tuntemattomaksi. Samalla tavoin lähes jokainen suomalainen tiesi Kirkan ja Jyrki Hämäläisen, joiden kuolemat nostivat suomessa esiin yhteisen surun piirteitä.
Kuka sitten suree täysin tuntematonta ihmistä? Ja miksi? Espoon kaupungin sosiaali- ja kriisipäivystykseen tuli viime vuonna yli kaksitoistatuhatta yhteydenottoa. Espoon kaupungin johtava sosiaalityöntekijä Ismo Isojärvi kertoo osan puheluista käsitelleen myös mediassa esillä olleita onnettomuuksia. Siitäkin huolimatta, että onnettomuus ole ei henkilökohtaisella tasolla koskettanut.
- Usein tällaisessa tapauksessa on kyse sijaistraumasta, kertoo Isojärvi. Puhelimeen soittajilla on saattanut olla aiempia samantyyppisiä kokemuksia. Sitten löytyy tietenkin ihmisiä, joita tällaiset asiat vain koskettavat, lisää Isojärvi.
Jokelan koulusurmien jälkeen Mannerheimin lastensuojeluliiton nuorten puhelimen puhelumäärät kasvoivat. Liitto otti vastaan lapsilta ja nuorilta joko puhelimen tai internetin välityksellä noin 200 Jokelan koulutragediaan liittyvää viestiä. Erityisesti aihe näkyi puhelinpalvelussa. Puheluita tuli eniten surmien jälkeisinä päivinä, mutta tapahtumat puhuttivat lapsia ja nuoria jouluun asti.

Surukulttuurin muutos
Katastrofien ja onnettomuuksien käsittely ei ole uusi ilmiö mediassa, mutta tapa käsitellä niitä on muuttunut. Toimitukselliset voimavarat, medianäkyvyys ja uutisoinnin kesto ovat kasvaneet. Suuret kuvareportaasit antavat jokaiselle mahdollisuuden vakuuttua siitä, että tapahtuma on tosi. Onnettomuuksien osakseen saama julkisuus vain vaihtelee. Kaikista katastrofeista ei ole kollektiivisen suremisen keppihevosiksi.
Nargis-hirmumyrsky yksin on vaatinut ainakin 130 000 ihmisen hengen Myanmarissa (ent. Burmassa). Sichuanin maakunnassa Kiinassa maanjäristyksessä ja sen jälkiseurauksissa on virallisen ilmoituksen mukaan kuollut ainakin 29 000 ihmistä, mutta uhrien lukumäärän pelätään nousevan vielä yli viidenkymmenentuhannen.
Ehkä Kiina ja Myanmar ovat liian kaukana, sillä emme ole hiljentyneet yhdessä heidän vuokseen. Lehdet ovat kirjoittaneet onnettomuuksista, mutta palstamillimetrejä on käytetty säästeliäästi kun vertaa vaikkapa Malagan bussiturmaan. Ehkä Myanmarissa tai Kiinassa oli liian vähän länsimaisia uhreja, jotta se saisi meidät pysähtymään.

Työnä surusta tiedottaminen
Espanjan Malagassa huhtikuussa tapahtunut liikeonnettomuus nousi näyttävästi otsikoihin. Kymmenen uutiset eivät onnettomuuspäivää seuranneena iltana uutisoineet muista aiheista ja iltapäivälehdet jaksoivat rummuttaa seuraavan viikon onnettomuudesta.
Iltasanomien rikos- ja oikeustoimittaja Minna Laukan mukaan Malagan bussionnettomuus oli niin poikkeuksellinen tapaus, että oli itsestään selvää, että uutisointiin osallistui useita toimittajia. Onnettomuuspaikoille mennään usein ensimmäisen tiedon varassa, ja joskus käy niinkin, että suuronnettomuushälytys osoittautuu pieneksi kolariksi. Parempi varautua ylä- kuin alakanttiin.
Katastrofeissa esille nostetaan yksittäisiä henkilöitä, joiden kohtaloihin voi jokainen eläytyä. Moni muistaa Estonialta Kentin ja Saran, joiden ympärille yritettiin kehitellä tunteisiin vetoavaa selviytymistarinaa. Lopulta paljastui, että he olivatkin vain kaksi nuorta, jotka olivat onnistuneet pelastautumaan samalle lautalle. Kaikki muistavat Niinistön pelastumisen ja Sirkesalon perheen traagisen kohtalon Thaimaassa. Joillekin on jäänyt mieleen myös pienen Malagassa menehtyneen pienen Katjan viimeiset sanat.
Sensaatiolehtien lööpit rummuttavat toinen toistaan räikeämpiä uutisotsikoita. Kun uutisia ei enää ole, etsitään henkilökohtaisia tragedioita ja draamaa.
Vajaassa vuorokaudessa iltapäivälehdet olivat syösseet kymmeniä juttuja lehtiin Jokelan koulusurmista. Lehdet olivat haastatelleet uhrien koulukavereita, kertoneet ammuskelijan kotitaustan ja vanhempien ammatit.
Laukan mukaan on vaikea vetää rajaa siihen, missä kulkee raja tiedonvälittämisen ja mässäilyn välillä.
- Jos mässäilyllä tarkoitetaan yksityiskohtiin menevää kuvausta esimerkiksi rikoksesta, niin siihen ei ole yksiselitteistä vastausta. Se riippuu tapauksesta ja kokijasta. Esimerkiksi rikoksen uhrista kaikenlainen rikoksen kuvailu saattaa tuntua mässäilyltä, Laukka kuvailee.
- Taustatiedot ovat aina merkittäviä uutisen kokonaisuuden kannalta. Julkaistavien tietojen täytyy kuitenkin liittyä olennaisesti asiaan. Yksityiskohtien kautta voidaan arvioida esimerkiksi sitä, onko oikeus toteutunut. Näin voidaan myös miettiä syitä ja seurauksia ja myös vastaavien tapausten ennaltaehkäisyä.
Mässäily saatetaan Laukan mukaan liittää myös tunnetilojen esilletuomiseen.
- Mielestäni tiedonvälitys on huonoissa kantimissa, jos tiedotusvälineiden täytyisi tukeutua esimerkiksi rikoksista ja onnettomuusasioista uutisoidessaan pelkkään viranomaistietoon. Kuka osaisi kertoa tapahtuneesta paremmin kuin hän, joka on ollut paikalla? Jos tiedotusväline välittää hänen tuntemuksiaan, onko se mässäilyä? Jos on, herää kysymys, onko tuntemisessa jotakin pahaa, kiellettyä? heittää Laukka.

Uutisia Estonialta
Pentti Raittila on tutkinut Estonia-katastrofin ja -journalismin etiikkaa. Estonia upposi syksyisenä myrsky-yönä ja toimittajilla oli tietoa ainoastaan satojen ihmisten hukkumisesta hyiseen mereen. Huhumylly kertoi, että pelastuneita olisi vain vähän.
Raittila kuvailee Uutinen Estonia. Kriisiviestintä ja journalismin etiikka koetuksella -kirjassa, kuinka osa toimittajista joutui suunniltaan. Toimittajat olivat tukkineet puhelinsoitollaan hätälinjat, he olivat käyttäneet rahaa saadakseen uutisia, tunkeutuneet takaovista ja paloportaista sairaaloihin saadakseen haastatteluita. Pelastuneiden ja kuolleiden nimilistoja julkistettiin ilman tarkistuksia. Onnettomuuden syyllisiä oltiin löytävinään, vaikka tutkimuksia ei ollut edes aloitettu. Onnettomuusuutisten jatkoksi kehiteltiin jopa tekaistuja selviytymistarinoita, kuten tarina Kentistä ja Sarasta.

Surutyötä yksin tai yhdessä
Palveleeko median toiminta kriisitilanteissa niitä, joita sen pitäisi tässä tilanteessa palvella? Niitä, jotka täysin aiheellisesti tuntevat suurta ahdistusta. Onko ympärivuorokautisesta uutismyllystä hyötyä vain kyltymättömän uteliaille ja tirkistyksenhaluisille lukijoille?
Anna oli Thaimaassa poikaystävänsä kanssa jouluna 2004, jolloin tsunami iski. Anna ja hänen poikaystävänsä selvisivät ilman fyysisiä vammoja, mutta henkiset vammat katastrofi jätti. Annan selvittyä takaisin kotiin oli paluu arkeen yllättävän vaikeaa. Tapahtumat eivät tulleet uniin, mutta nukahtaminen iltaisin oli hankalaa. Anna koki myös itsesyytöksiä: miksi juuri minä pelastuin? Hän mietti unta odotellessaan, miten kävi pariskunnalle, jonka kanssa edellisenä iltana istuttiin rantaravintolassa drinkillä.
Anna ei juurikaan lukenut katastrofista kirjoitettuja uutisia ja tarinoita. Hän ei myöskään halunnut vastata toimittajien kysymyksiin lentokentällä. Hän kuitenkin ymmärtää, että jotkut ovat halunneet kertoa kokemuksistaan ja kirjoittaa siitä jopa kirjan. Jokainenhan käsittelee surua ja traumaattisia kokemuksia omalla tavallaan.
Parhaimmaksi tueksi Anna koki keskustelut läheisten kanssa. Anna ei syyttele sen enempää toimittajia kuin ketään muutakaan.
- Ainahan voi valita, onko hiljaa vai avaako suunsa. Eri juttu on se, jos toimittajat haastattelevat sokissa olevaa ihmistä. Ajan pitäisi antaa ensin kulua. Oma suru on jokaisen omaisen ja uhrin joka tapauksessa käsiteltävä, on ne otsikot sitten lööpeissä tai eivät.

Yksityinen vai yhteinen suru
Vanhus löytyi kuolleena asunnostaan, mies ampui vaimonsa, pikkulapsi jäi auton alle. Otsikot, joita lehdistä löytyy, mutta eivät pysäytä kuin hetkeksi. Niiden vuoksi ei järjestetä ylimääräisiä hartaushetkiä, eikä julkaista erikoisliitteitä. Joukkosurun materiaaliksi kelpaa jokin sellainen, joka on yllättävää ja epätodennäköistä. Uhreja voi olla vain yksi tai enemmän. Onnettomuus voi olla täällä tai toisella puolella maailmaa. Ja se vaatii länsimaisia uhreja pysäyttääkseen täällä. Jotakin, johon samaistua.
Nyky-yhteiskunnassa on etäännytty kuolemasta. Ennen merkit surusta olivat avoimesti esillä. Surevat käyttivät mustia vaatteita ja hautajaiskutsuja reunustivat mustat reunat. Suru jaettiin ja surukulttuuri helpotti surevaa. Nykyajan surukulttuuriin kuuluvat suruliputuksen lisäksi onnettomuuspaikalle tuodut kukat, kynttilät, kirjeet ja pehmolelut.
On yhteinen sureminen aitoa tai ei, on kollektiivisen ja yksityisen surun ero ainakin siinä, että jälkimmäinen kestää menetyksen jälkeen vielä vuosia. Kollektiivinen suru kestää viikon tai kaksi. Niin kauan, kun media jaksaa asiaa käsitellä.

– Anna Yli-Savola

Kevään kaunein luontoääni on korkeiden korkojen kopina asvaltilla. Se on kepeä ja keimaileva huomioääni, joka saa urokset kääntämään katseensa kiinnostuneina ja kanssanaaraat kateellisina. Se saa vanhat kaipaamaan nuoruuttaan, lapset varttumistaan ja matalakantaiset ikätoverit tyylitajuaan. Korkokenkään kiteytyy jotain oleellista sekä sukupuolten välisistä eroista että naiseuden syvimmästä olemuksesta.

Jos vaatteet sanonnan mukaan tekevät miehen, niin kengät tekevät vastaavasti naisen. Kaiken järjen mukaan feministien olisi pitänyt polttaa muinaisilla rovioillaan kenkiä eikä suinkaan rintsikoita, joilla sentään on selvä naista itseään hyödyttävä funktio. Naisten kengillä kun on kautta maailmanhistorian yritetty kontrolloida naisen liikkumista ja sitä kautta myös itsenäisyyttä. Vielä nykyäänkään suurimmalla osalla kauniimman sukupuolen himoitsemista kengistä ei ole mitään tekemistä käytettävyyden kanssa. Kenkähulluuden syvin olemus löytyykin aivan jostain muualta, kuin perustarpeiden tyydyttämisestä.

Miesten elämä on pukeutumisen suhteen huomattavasti yksinkertaisempaa kuin naisten. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, että miehillä on vaatekappaleita paljon vähemmän. Siinä missä mies tarvitsee periaatteessa vain kahdet kengät, yhdet arki- ja toiset juhlakäyttöön, tarvitsee nainen kengät myös kaikkien mekkojensa, kimoneidensa, korsettiensa, tunikoidensa, capriensa, boleroidensa ja ponchojensa yms. seuraksi. Ja tietenkin kaikissa kuviteltavissa olevissa väreissä, kaikkiin mahdollisiin tyyleihin ja tilanteisiin sopivina.

Sata askelta evoluutiota
Tuskin millään voi vaikuttaa naisen ulkonäköön niin paljon kuin kenkävalinnoilla. Hyvin valitut ja tietenkin oikean kokoiset kengät (88 % naisista valitsee liian pienet kengät) vaikuttavat ryhdin ja olemuksen kautta koko olemukseen. Kenkä ei todellakaan ole pelkkä jalkine. Kengät luovat käyttäjälleen myös erilaisia tunnetiloja. Kirjailija Linda O’Keeffen mukaan ”Silmät ovat sielun peili, mutta kengät ovat portti psyykeen”.
Jalkinevalinta määrittelee position tilanteessa kuin tilanteessa. Raskaat bootsit tuovat asenteeseen vaaran ja uhman ulottuvuuden, korkeissa stilettopiikkareissa astellessa olo on übernaisellinen, hekumallisen seksikäs ja kissamaisen viettelevä. Korkokengät ovat naisen yksinoikeus. Korkokengät ovat naiseuden henkiset push-upit.
Efekti perustuu optiseen harhaan. Korot pidentävät säärtä ja saavat persjalkaisen suomalaisenkin jalat näyttämään nuoren tammavarsan kintuilta. Vaistojensa varassa saalistava alfauros vaanii tietenkin juuri näiden pitkäsäärien horjuvia askeleita.
Vastaavasti kaksi maailman sievintäkin jalkaa crocseissa, 2000-luvun mauttomuuden pateettisimman olemuksen ilmentymissä, on vähän sama kuin pariskunta samanlaisissa tuulipuvuissa. Toiselta puuttuu tyyli ja toiselta omanarvontunto.

Friikkiyden markkinajohtaja
Time-lehden tutkimuksen mukaan naiset voidaan jakaa kenkä- laukku tai aurinkolasi-ihmisiin. Tutkimuksessa seurattiin ns. Millennial-sukupolven (18–27 v.) ostotottumuksia puolen vuoden aikajanalla. Suurin osa näistä naisista oli törsännyt kenkäkaupassa, toisena tulivat aurinkolaseihin hurahtaneet, kun taas kassikaupan kautta kotiin kulki kaikista vähiten naisia. Naiset ovat siis ennen kaikkea juuri kenkäfriikkejä. Kengät ovat naisen paras ystävä ja kaikki naiset ovat, ammatistaan riippumatta, kenkäasiantuntijoita. Kalliit kengät ovat statussymboli joiden mukana ostetaan myös mielikuvia ja ihanteita. Elitistisyyden ja egobuustauksen lisäksi kenkiin liittyy myös paljon eriasteista fetisismiä. Eikä se ole yksin naisten juttu, jotkut hartaimmista kenkäfetisisteistä ovat miehiä jotka palvovat kenkää naisen jalassa.
”Auringon alla ei ole sen onnettomampaa olentoa, kuin fetisisti, joka himoitsee naisen kenkää, mutta joutuu tyytymään koko naiseen”, kirjoitti aforismissaan jo muinoin itävaltalainen kirjailija Karl Kraus.

Tasa-arvo tasaa myös korot
Kengät kertovat naisesta kaiken. Ne ovat persoonallisuuden suora jatke ja kertovat tarinaa siitä kuka olet. Näyttelijät käyttävätkin tätä hyväkseen, kun konkreettisesti astuvat roolihenkilön saappaisiin – tavoittaakseen juuri oikean vireystilan. Vanhojen stereotypioiden mukaan korkokengissä viihtyvät vain bimbot ja matalakorkoisia kenkiä käyttävät järkevät naiset. Kuitenkin esim. Sergio Rossin kenkiä kokeilleet tietävät, että kengät voivat olla sekä seksikkäät että mukavat.
Eurooppalaisen mittapuun mukaan Suomessa käytetään aivan kansainvälisesti vertaillen vähän korkokenkiä. Osin kyse on kysynnän ja tarjonnan laeista. Suomesta on nimittäin yhä edelleenkin vaikeaa löytää naisellisia, kauniita korkokenkiä, ainakaan järkihintaan. Moni hankkiikin kenkänsä ulkomaan reissuiltaan tai tilaa manolonsa näppärästi bittiavaruuden halki.
Jos ohi kulkevien korkojen kopina innoittaa katusoittajan vaihtamaan pilipali-lurituksensa ”Ranskalaisiin korkoihin”, kertoo sekin kai omalta osaltaan siitä, miten harvinaiseksi kyseinen ääni on suomalaisten kaupunkien äänimaisemassa käynyt.

Vanha ei ole uusi musta
Muodin kuvasto kiertää loputonta kehäänsä, lainaten ideansa menneisyydestä mutta luoden illuusion ikuisesta uudistumisesta, ja ruokkivat samalla aina nälkäistä markkinakoneistoa. Se merkitsee sitä, että aktiivinen aficiando sananmukaisesti kohtaa taakseen jättämänsä edestään säännöllisin syklein. Parhaillaan kaikkien muotilehtien sivuilla kohistaan taas kerran tolppakoroista. Ja vaikka ne ovatkin kieltämättä oikein käyttökelpoiset, toimivat paremman puutteessa myös vasarana, saattaa jo joitakin vuosia sitten tolppakoroista edellisen kerran luopunut kenkäharrastaja joutua ankarien punnintojen eteen. Onko vanha uusi musta, vai vain jo koettu vaihe elämässä ja uusi vain niille, jotka eivät ole sitä eläneet? Tällaisen pulman kohdatessaan kannattaa muistaa perussääntö, jonka mukaan, jos on käyttänyt jotain muotioikkua viime kierroksella, kannattaa uusintakierros suosiolla jättää väliin. Se mikä näyttää hyvältä tyttärellä, ei välttis passaakaan enää äidille.

Kuplia kengissä
Suomalainen kenkäsuunnittelu tepastelee vielä lapsenkengissään, vaikka suunta on onneksi selkeästi parempaan päin. Omintakeinen designimme alkaa purra pikkuhiljaa jo ulkomaan eläviinkin. Maailmaa valloittavat jo nyt ikiomat hannasarenimme, minnaparikkamme, ja juhatarsalamme. Jälkimmäinen näistä kenkävelhoista muistetaan erityisesti shampanjatalo Mummille suunnittelemistaan kengistä. Asiayhteyshän onkin kiistaton! Naisen kengistä kelpaa siis yhä edelleen juoda shampanjaa. Alkoholijätit markkinoivat tuotteitaan suomalaisen musiikin siivittämänä. Mutta milloinhan Koskenkorva saisi vastaavan oheistuotteen? Ja miltähän nämä kossukorkkarit mahtaisivatkaan näyttää..?
– Virve Nyyssönen

Tommy Taberman, kansanedustaja, runoilija, kirjailija sekä Uutisvuodon monivuotinen super-filosofi tervehtii iloisesti ravintolan oven edessä. Lounas jonka mittaan on tarkoitus keskustella suurista maatamme kohtaavista haasteista, on tarpeellinen tauko siitä muurahaistason toiminnasta (Tabermanin oma ilmaus), jota kansanedustajan päivittäinen työ itse Arkadianmäellä on.

Istuessamme pöytään Taberman aloittaa. – Suomi on hieman outo maa. Maa joka elää kaukana historian hämärässä astenteiltaan ja ihmiskuvaltaan. Samaan aikaan se on Euroopan amerikkalaisin maa. Tabermanin mukaan tämä aiheuttaa skitsofrenian joka näyttäytyy urbaanina kultuurittomuutena. – Tietenkin meillä on Kalevalamme, mutta ei vuosisatojen saatossa kehittynyttä urbaania kulttuuria ja sen vaatimaa hienojakoista ja erilaisuutta sekä ymmärtävää että hyväksyvää ihmisuhdesilmää. Muualla eletään historian keskellä, täällä puuttuu kerrostumia, joihin eri ihmiset voisivat jatkuvasti verkostoitua. Lähes miljoona viidestä miljoonasta Suomalaisesta asuu yksin, toinen ihminen merkitsee uhkaa, ei haluta olla toisten ihmisten lähellä. Etäisyys on suomalaisille turvaa, laukoo Taberman ja jatkaa – Tämä on kuitenkin sietämätön elämänmalli, meissä ihmisissä on jotain, joka tarvitsee kontakteja muihin.

Yleissivistystä ja rakkauslomia
Elegantisti itseään ilmaiseva Taberman on filosofin polkuja pitkin jo saapunut yhdelle yhteiskuntamme keskeisistä haasteista. Kysyn miten tätä skitsofreenisuutta voisi hoitaa tai lieventää. – Pitää hallita kulttuuria ja omata laaja yleisivistys, joka ikävä kyllä on katoava laji, on Tabermanin rauhallinen vastaus. Hän lisää, että yleissivistyksen taso on rapautumassa, aivan kuten lukeneisuudenkin. Keskustelu yleissivistyksen tasosta on tietenkin vellonut vuosikymmeniä, ellei satoja, mutta vaikka käsitys siitä, mitä yleisisivistys on, on muuttunut sitten vaikkapa vuoden 1928, on selvää, että ilman sitä on vaikeampi ymmärtää ja reagoida ympäröivään maailmaan ja sen muutokseen.

- Tässä siis yksi Suomen tulevaisuuden haasteista, varmistaa korkeatasoinen yleissivistys niin, että kun monivuotinen johtotähtemme Nokia hiipuu, löytyy maasta tarpeeksi innovaatiota, joka kannattaa maatamme silloisessa maailmantilanteessa. Toisin kuin juhlapuheista voisi luulla, innovaation ei kuitenkaan tarvitse olla tekninen, se voi yhtä hyvin olla sosiaalinen tai poliittinen innovaatio. Tässä on Tabermanin mukaan kuitenkin ongelma, joka liittyy siihen, mihin suuntaan koulutusta ollaan Suomessa hitaasti hilaamassa. – Puhutaan innovaatiosta, mutta ellei se ole tekninen sellainen, Nokian uusi kännykkä, niin aika paljon työtä pitää tehdä. Ajatusinnovaatiota ei hyväksytä helposti.
Taberman itse on Eduskunnassa pyrkinyt lanseeraamaan parisuhdelomaa, tai ”rakkauslomaa” kuten hän huvittuneen provosoivasti sitä kutsuu. Vakavampana hän kuitenkin kertoo, miten kollegoiden ensimmäiset reaktiot liittyivät siihen, miten asiaa kontrolloitaisiin, etteivät parisuhteessa elävät vain käyttäisi lomaansa väärin. Tämän lisäksi moni kansanedustaja halusi tietää, mistä moisen loman maksamiseen saataisiin rahaa, kun sitä ei budjettikehyksissä jo ollut. Kontrolli ja budjettikuri uber alles! Näen edessäni kuvan tulevaisuudesta, jossa suurin osa kansanedustajista antaa valansa käsi budjettikirjan päällä. Ennen kuin annan Tommin jatkaa, huomautan, että jos se, että jollekin asialle ei ole budjetissa varattu rahaa tarkoittaisi, että sitä ei voi tehdä, niin koskaan ei voisi tehdä mitään uutta. Taberman nyökkää, ja jatkaa muistuttamalla, että puolet avioliitoista päätyy eroihin, avoliitoista vielä suurempi prosentti ja yli 100 000 suomalaista saa vuosittain turpiin omassa kodissaan. Kaiken tämän seurauksena yhteiskunnassa on paljon ”orpoja” lapsia ja tuskaa. Kaikki tämä liitettynä suomalaisten ankaraan ihmiskuvaan takaa sen, että elämä maassamme ei ole kauhean miellyttävää. Kollegoitaan Taberman suomiikiin juuri epäluovasta ajattelusta. Miksi rakkautta ei voisi tukea valtionkin suunnalta? – Pitää katsoa mitä halutaan saavuttaa, tehdä siitä periaatepäätös ja sitten katsoa, miten se toteutetaan. Eilispäivän mahdottomuudet ovat tämän päivän itsestäänselvyyksiä.

Lyhytnäköinen täsmäkoulutus
Vaikka hän ei sitä suoraan sanokaan, keskustelun jatkuessa on selvää, että Tabermanille yleissivistys ja luovuus kulkevat käsi kädessä. Eduskunnan sivistysvaliokunnan jäsen Taberman on vastikään palannut Yhdysvalloista, jossa hän vieraili mm. Harvardin, Massachusets Institute of Technologyn ja Georgetownin yliopistoissa. Tarkoituksena oli imeä vaikutteita Suomen huippuyliopistoon, jossa kohtaavat tekniikka, talous ja muotoilu. En ylläty, kun Taberman kertoo, että epävirallisesti professorit olivat hämmästelleet sitä, että yleissivistys- ja humanistiset aiheet loistavat poissaolollaan Suomen tulevasta huippuyliopistosta. Itse olen jo pitkään ollut varma, että ei ole mahdollista rakentaa todellista huippuyliopistoa ilman että oppimisilmapiiriin sekoitetaan niitä, jotka kehittävät eettisiä, moraalisia ja yhteiskunnallisia rajapaaluja. Ydinpommin kehittäminen oli teknisenä ja taloudellisena haasteena mittava, mutta se ei kuitenkaan vetänyt vertoja niille eettisille, moraalisille ja yhteiskunnallisille kysymyksille, joiden kanssa pommin kehittelijät joutuivat painimaan.
Tuon kuitenkin esille yhden talouden keski-papiston teeseistä, että ihmisten pitää kouluttautua aina vain yksityiskohtaisemmin ja työnantajille hyödyllisemmille aloille (yli-papistoon kuuluvat, kuten Jorma Ollila, ymmärtävät kyllä yleissivistyksen hyödyt globaaleilla markkinoilla). Taberman näkee selvästi että tämä johtuu yleisestä ilmapiiristä, jossa pitäisi kouluttautua ns. työelämän tarpeisiin, mutta että se on hyvin lyhytnäköistä. – Unohdetaan kokonaan yleissivistys, joka on pohjana ja joka auttaa elinikäiseen oppimiseen. Hyvä pohja mahdollistaa esimerkiksi helpomman alojen vaihdon, koska itse oppiminen on helpompaa. Olen samaa mieltä, itse olen lukemattomissa työhaastatteluissa Suomessa saannut selittää, että yliopistossa opin oppimaan. Osa ”vankkumattomista tosiasioista”, kuten Neuvostoliitto, eivät enää ole kuranttia tavaraa faktamielessä, mutta kyvyt joilla voi omaksua entuudestaan tuntemattomia asioita ovat vielä terässä. – Mitä korkeampi perusosaaminen saadaan suurimmalle mahdolliselle opiskelijamäärälle, sitä useampi lahjakkuus nousee esille. Nostaen kännykkäänsä Taberman jatkaa – Jos edes pari näistä lahjakkuuksista sitten kehittäisi sen yhden maailmanlaajuisen innovaation, siis tämän itsestäänselvyyden jälkeen, niin silloin yhteiskunnallamme olisi taas talouden puolella asiat hyvin. Kuten molemmat tiedämme, ratkaisematon ongelma on se, että me emme voi tietää minkä alan lahjakkuuksia tarvitsemme.

Yhteiskunnan palapeli
Esimerkkinä luovuudesta ja yleissivistyksestä, samalla kun Taberman selvästi peilaa osittain omia kokemuksiaan, hän tuo esille Sinuhen, – Waltari kirjoitti sen kolmessa ja puolessa kuukaudessa, ilman että oli koskaan käynnyt Egyptissä. – Ihminen on tällä tavoin rajaton. Ei pidä olla ennakkoluuloinen, ei pidä sanoa mahdotonta, se raja rikkoutuu aina. Myös aineettomalla puolella. Kauniisti ja filosofisesti itsensä ilmaiseva Taberman kertoo, miten jokainen hänen kirjoistaan on alkanut tyhjyydestä, mutta kun itse kirjoitusprosessi on päässyt vauhtiin, hämmästyy itse mestarikin siitä, mitä paperille loppujen lopuksi tulee.
Taberman on pääruoan aikana sanonut, että hyvä koulutus ja suhteellisen homogeeninen yhteiskunta, jossa kaikkien on jotenkin oltavat kosketuksissa valtavirtaan, ovat Suomen ja pohjoismaiden yleisesti kantava yhteiskunnallinen voima. Taiteen asema ei ole suurimpia haasteita yhteiskunnallemme, mutta kysyn kuitenkin siitä, miten maamme homogeenisuus vaikuttaa taiteeseen ja politiikkaan. – Erilaisuutta siedetään aika huonosti, aikaisemmin siedettiin kylähulluja paremmin kuin erilaisia ihmisiä nyt. Emme siitä ehdi keskustella syvällisemmin, mutta keskustelun perusteella on ilmeistä, että keskeinen tulevaisuuden haaste on yhteiskuntaa vahvistavan homogeenisuuden ja erilaisuuden tarjoamien voimavarojen yhteensovittaminen.
Ehkä juuri Taberman voi kirjoittaa sen kirjan, joka punoisi näitä lankoja yhteen, luoden merkkipaalun tämän vuosisadan suomalaiselle yleissivistykselle. Tällaisten odotusten asettaminen yksille harteille on kuitenkin ehkä epäreilua, olemmehan kaikki vastuussa sekä yleissivistyksestä että siitä, miten sen yhteiskunnallinen sisältö muovautuu oman toimintamme kautta.
– Charly Salonius-Pasternak

Kirjoitin nimenvaihdoksesta jo edellisen lehtemme pääkirjoituksessa, enkä aio enää tämän kirjoituksen jälkeen aiheeseen palata. En ollut itse asiassa ajatellut tuhlata aiheelle edes Kaupungin Aika -lehden palstatilaa, mutta kun nimenvaihdostamme varsin korkeankin profiilin tiedotusvälineissä uutisoitiin, tuli parin aiheesta soitelleen toimittajan kysymyksistä tehtyä huomiota, joiden tiimoilta haluaisin avautua.
Kaupungin Aika -lehteä kustantava Kustannus Oy Vista on tietysti liikevoittoa tavoitteleva yhtiö, mutta tavoitteemme on tehdä hyvää lehteä voitolla, ei voittoa hintaan mihin hyvänsä. Noutopistemediana olemme ansaintakulmasta ajatellen hiukan toisessa tilanteessa kuin tuloistaan osan irtonumero- ja tilausmyynnin kautta tekevät mediat, mutta sisällön tuottamisen tasolla ansaintalogiikka on vaikuttava tekijä vain silloin kun se ­pätkii.

Kaupungin Aika -lehteä tehdään samalla naiivilla ajatuksella kuin edeltäjäänsäkin. Pyrkimyksemme on edelleenkin osallistua keskusteluun ja rakentaa dialogia ajankohtaisten asioiden, ilmiöiden ja tapahtumien tiimoilta. Toisin kuin jossain uutisoitiin, lehtemme ei ole supertiukkaan kohderyhmään profiloitu trendijulkaisu, vaan kaikenlaisille lukutaitoisille ja fiksuille ihmisille suunnattu yleisaikakauslehti, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta.

Näihin aikoihin tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun aloitin päätoimittajana tässä lehdessä, ja vaikka deadline edelleenkin ajaa AD:mme epätoivoon ja yötöihin, kirjoitusvirheitä epäilemättä edelleen esiintyy, ja aina löytyy viilattavaa ja parannettavaa, uskallan väittää, että niin juttujen kuin kuvienkin tasolla kehitystä on tapahtunut. Kaupungin Aika on edeltäjiään parempi lehti! Ja siihen pyritään jatkossakin. Hauskoja luku­hetkiä.

– Jone Nikula, pt

Kansikuvapojaksi päätynyt Tommy Tabermann haluaa suomalaiset rakkauslomalle ja uskoo paremman yleissivistyksen luovan kansallista lahjakkuutta.

Roman Schatz tapaa Lauri Törhösen, miehen jolla on mielipiteitä, myös elokuvanteosta.

Käymme Walt Disneyn mielikuvitusmaassa ja vietämme viikonloppua vartijan seurassa. Tutkimme myös miksi köyhän kannattaisi ostaa maailman kallein moottoripyörä, mitä kengät kertovat naisesta ja vieläkö Indiana Jonesin karisma puree.

Laajemman turistiaallon vielä odotellessa lähtökuopissaan omatoimimatkailijalla on hetkensä. Hinnat ovat kohdallaan ja ilmassa on asiallista seikkailun henkeä. Toisaalta globetrotter saattaa kohdata ongelmia Vietnamiin pääsyn kanssa jo kotona Suomessa.

Vaikka Vietnamiin pääsy on viime vuosina helpottunut huomattavasti, yli viidentoista päivän maassa oleskeluun vaaditaan viisumi. Ja jos vietnamilaiset ovatkin ”länsimaalaistaneet” käytäntöjään, osataan Suomessa pitää vanhoja hankalia systeemejä yllä. Matkatoimistosta ilmoitettiin, että saadakseen viisumin pitäisi passi ja hakemuskaavakkeet lähettää Tukholmaan, siellä kun sijaitsee lähin konsulaatti. Kallista ja hankalaa, mutta pakkohan se on. Ollessani jo Tukholman-kuori taskussa piikitettävänä alueen eksoottisia pöpöjä vastaan, lääkäri kertoi olevansa itsekin lähdössä Namilaan ja hankkineensa viisumin kätevästi Helsingin Aleksanterinkadulta. Siella on ollut Vietnamin konsulaatti jo kaksi vuotta. Työkseen Vietnamiin lentoja myyvä matkatoimisto ei tiennyt asiasta mitään! Osasivat sentään myydä vuoden voimassa olevat lennot yhdeksällä sadalla, kun keskimäräinen hintapyyntö on 1500:n luokkaa. Matkatoimiston kohdeosaaminen sikseen, budjettimatkailijan keskeisin hyve omatoimisen uteliaisuuden lisäksi on kärsivällisyys. Halvoilla lipuilla ei yleensä pääse kummoisillekaan tuntipalkoille. Ei tälläkään kertaa.

Lento kiemurteli Pariisin ja Hong Kongin kautta Hanoihin niin, että 10 tuntia Suomesta lähdön jälkeen kone oli taas Tarton yläpuolella. In-flight -viihteestä vastasivat sentään talvisen Siperian ja Mongolian maisemat.

Ennakkovalmistautuminen auttaa
Viisumissa pitää ilmoittaa majapaikka, jonka hommasin kympillä netistä ja saman verran maksoi hoitaa joku hakemaan kentältä hotellille. Vasta kentältä otettu taksi olisi maksanut saman. Individualistit joutuvat käytännössä aina maksamaan kahden hengen huoneesta täyden hinnan, mutta hinnat ovat sen verran edulliset, ettei moinen pahemmin riso.

Koska parilla edellisellä talvehtimiskerralla tuppasi kohteissa olemaan turhankin lämmin, valitsin kohteeksi Pohjois-Vietnamin, jossa on talvella keskimäärin sopivat 20 Celsiusta. Meikäläisten paukkupakkasia vastaavat välillä tulleet 15 asteen kelit ja välillä mentiin hellerajan yli. Etelässä on talvella noin 30 ja maan keskiosissa noin 25 asteen keskilämpötilat, eli valinnanvaraa maassa riittää.

Talvi on pohjoisessa myös selvästi sateettominta aikaa. Tämän tammi-maaliskuulle osuneen vierailun aikana satoi tasan kerran. Sitä olettaisi, etta aurinko paistaisi siten käytännössä jatkuvasti, mutta ei. Yleensä Vietnamissa on talvella pilvistä tai sumuista.

Hektinen Hanoi
Olen viihtynyt mainiosti Hanoitakin (3,5 miljoonaa asukasta) isommissa kylissä, mutta Hanoi ilman Rocksia oli hiukan liikaa. Missään en ole nähnyt vastaavaa liikennekaaosta. Moottoripyörien määrä maassa on viisitoistakertaistunut talousbuumin ansiosta kymmenen vuoden aikana, ja katujen ylittäminen on kuin pelaisi venäläista rulettia pistoolilla. Mutta tietenkään se ei riitä, että kadut ovat täynnä motskareita, täytyyhän päristimet johonkin parkkeeratakin. Eli jalkakäytävät ovat täynnä niitä. Loistavaa! Kaduilla ei tee mieli kulkea koska ne ovat täynnä motskareita ja jalkakäytävillä ei voi kulkea koska ne ovat täynnä motskareita. Hermot menee moisessa!

Sen lisäksi, että moottoripyöriä on kaikkialla, niitä tyrkytetaan agressiivisesti. Jatkuva ”moto, moto!” -mantra seuraa kaduilla kulkevaa.

Lisäksi ei suostuta ymmärtämään, että ei tarkoittaa ei. ”Moto, moto!” tyrkytti yksi urpo kun kävelin ohi eräälle näkoalapaikalle. ”Moto, moto!” kuului, kun kävelin toiseen suuntaan. ”Moto, moto!” hoki iilimato vieressä lähtiessään seuraamaan. Ja viela kerran ”moto, moto!” kun rasitus tuli pienen koukkauksen jälkeen vastaan. Ettei joillekin kertakaikkiaan vaan mene jokin asia jakeluun!

Siirtyminen paikasta toiseen Vietnamissa on ylipäätään aika hermoille käypää puuhaa. Sen lisäksi, että liikenne on kaaottista Hanoissa (Saigon on kuulemma – rouva paratkoon! – huomattavasti pahempi), on se sitä maanteilläkin. Missään pain maailmaa en ole nähnyt yhtä elämää halveksivaa liikennekulttuuria. Eräskin maassa vuosia asunut, autoa työkseen ajanut länkkäri sanoi ainoaksi asiaksi mitä hän Vietnamissa kaipaa, olevan autolla ajaminen. Herra oli tasan kerran sompaillut liikenteessa vartin ja luovuttanut.

Tyrkytys Hanoissa on muutenkin jatkuvaa. Jollei kuulu ”moto, moto!”, niin kaikuu ”hello, hello!”. Kerran laskin,että minuutin aikana seitsemän eri tyyppiä tuli tyrkyttamaan jotain. Välillä tuntuu, että paikallisilla on päällä jokin hello-automaatti, joka pakottaa hokemaan sanaa aina ulkomaalaisen nähdessään.

Kaiken tyrkyttämisen ja sähläämisen keskellä positiivisinta oli prostituution loistaminen poissaolollaan. Yksinäiselle miesmatkailijalle tehdyt tarjoukset olivat harvassa ja hyvä niin.

Roistoja ja huijareita
Vietnamiin matkaavia varoitetaan kovasti huijareista ja varkauksista. Matkaopas ei suositellut matkashekkien mukaan ottamista, käteisen kantamista kaupungilla, sen jättämistä huoneeseen, eikä edes sen jättämistä hotellin safety boxiin. Jep.

Koska jokin vaihtoehto oli valittava, ja koska käteinen ei ole koskaan kadonnut farkkujen etutaskusta, otin mukaan shekkien lisäksi tonnin käteista. Parin viikon jalkeen huomasin, että 450 euroa oli kadonnut. Mieleen ei tullut ainoatakaan tilannetta missa kukaan olisi voinut pölliä rahat. No, matkabudjetti oli 2000 e/3 kk ja ylijäävät rahat, ehkä n. 200 e olisin reissun lopuksi lahjoittanut köyhille, kun liian harvoin tulee rahaa Suomessa mihinkaan keräyksiin annettua. Eipähän tarvitsisi leikkiä hyväntekijää.

Muutaman päivän kuluttua oli havinnyt satku. Nyt sai riittää! Joko heitän rahaa unissani ikkunasta tai joku käy yöllä huoneessani. Laitoin kaksi laukkua oven eteen niin, että ovea olisi mahdotonta sulkea ulkopuolelta ja laittaa avatessa pudonnut ylimmäinen kapsäkki toisen päälle. Saisipa selville, jos joku käy yölla huoneessa. Ja kukas se oli aamuyöllä aukinaisella ovella nolona sähläämässä kuin hotellin toinen tyontekija! Oli kuulemma ”siivoamassa”. Jep, meikäläisen taskuja. Viidelta aamulla siivoaminen ilman mitään välineitä kuulostaa tosi vakuuttavalta. Tyyppi oli käynyt muutaman kerran myöhään illalla koputtelemassa ovella, josko saisi ottaa huoneen jääkaapista juotavaa. Eli jos olisi jäänyt kiinni huoneen sisältä olisi voinut selittaa olevansa vain juomaa hakemassa. Hyvä alibi.

Seuraavana päivänä menin poliisille raportoimaan asiasta, mutta eihän siitä minulle mitään hyötyä ollut. Joutuupahan edes voro maksamaan osan saaliistaan lahjuksina virkavallalle. Lentava slogan kuuluukin: Vietnam police – best money can buy!

Ai niin! Vietnam!
Pohjoisessa matkustavat matkustavat yleensa vuoristossa Sapassa, jossa käyneet kehuivat sitä kovasti. Talvisin siellä on tosin lämmintä, päivälläkin vain reilut 10 astetta, eikä lumikaan ole tuntematon luonnonilmio. Vuoristoon mielivän kannattaa siis pakata reppuunsa tanakampiakin kuteita.

Muutaman tunnin päästä Hanoista löytyy vuoriston light-versio, ainoastaan parin sadan metrin korkeudella olevia kaupunkeja samalta alueelta, jos haluaa mennä ihmettelemään ”vuoristoheimojen” elämää.

Jokseenkin pakollinen kohde Vietnamissa on Halong Bay, joka saa Turun saariston näyttämään lavuaarissa kelluvalta roskaläjältä. Yleensä reppumatkailijatkin ostavat Hanoista alueelle parin päivän retken, koska se tulee maksamaan saman verran kuin jos hoitaisi omatoimisesti matkat ja hotellin.

Koska aioin viipyä alueella pitempään, otin päiväretken saarten pääkaupunkiin Cat Baan ilman majoitusta. Bussi satamaan ja laiva upeata tippukiviluolaa ihastelemaan maksoi reilun kympin.
- Ai niin, laiva jättää satamaan, joka on kolmenkymmenen kilometrin päässä kaupungista, muisti matkatoimiston typy maksettuani. Vaan ei hätää, pääsisin kylla ryhmäni bussilla perille, jos maksaisin oppaalle vajaat pari euroa.

Laivassa käy ilmi, ettei minulle ole bussissa tilaa! Loistojuttu! Pimeä tulossa ja kamojen kanssa kolmenkymmenen kilometrin päässä saaren ainoasta kaupungista! Onneksi satamasta loytyi prätkäkyyti vitosella.

Jotkut yrittivat maksaa bussikuskille, jonka autosta löytyi ylimääräista tilaa, mutta kuski ei suostunut ottamaan kyytiin. Hintavampia kyytejä kärkkyvät mopopojat vetävät kuulemma turpiin jos kuskit kuokkivat apajilla.

Huokea hotelliviidakko
Cat Ba -saarelle tuli sähköt vasta kymmenen vuotta sitten, ja sen jälkeen se on muuttunut täysin. Ennen sähköjä siellä oli yksi hotelli, nyt niitä on vieri vieressa. Maan hinta on noussut kymmenkertaiseksi. Meren ranta on täynnä, mutta se ei lopeta rakentamista. Pienempien hotellin omistajat rakentavat kehnoja kyhäelmiä jotka myydään ja puretaan, jonka jälkeen tilalle rakennetaan suurempi ja korkeatasoisempi hotelli.Kesällä paikka on aivan ummessa,mutta talvella paikalla ei harhaile kuin muutama turisti ja hinnat ovat vähintään kolme kertaa halvemmat. Talvella kahden hengen huone kera satelliitti-TV:n ja parvekkeen merinäköalla maksaa kaksi euroa per naama! Lisäksi pari upeata rantaa on käytännössä täysin autiona. Tosin pilvisella ilmalla voi olla liian kylma löhöilyyn, sitä kaipaavien kannattaa tulla saarelle marraskuussa, kun saarella on aivan yhtä hiljaista ja halpaa, mutta lämmintä on vielä 25 astetta.

Jos haluaa nähdä ”aitoa” Vietnamia, Haiphong parin tunnin päässä Hanoista on oiva paikka. Vaikka siellä on puolitoista miljoonaa asukasta, liikenne on miellyttävän rauhallista, eikä kaupungissa ole turisteja ollenkaan.

Ammattimatkaajien kohde
Artikkeli voi vaikuttaa pelkältä valittamiselta. Vietnam on ihan OK, mutta hintatason ja ilmaston (ja nehän yleensa riittävät!) lisäksi ei tule mieleen mitään erityisen positiivista kerrottavaa. Maa vertautuu väkisinkin lähialueen Thaimaaseen ja Laosiin. Ensimmäinen on huomattavasti ystävällisempi ja jälkimmäinen rauhallisempi. Joku kertoikin lukeneensa, että ainoastaan 5 % matkailijoista aikoo palata uudestaan Vietnamiin.

Hintatasonsa vuoksi (Vietnamissa on mm. maailman halvin kalja-lasillinen, hanakalja maksaa 10 senttia!) alue vetää puoleensa elämäntapamatkustajia. Ainakin osan tämän jutun kuvista ottanut aussi Damon Antonio oli tullut maahan fillaroiden seitsemän kuukautta Malesiasta.

- Huomasin yhtenä päivänä, etten pidä työnteosta, jäbä perusteli päätöstään. Neljafemma jenkki taas on matkustanut viimeiset 15 vuotta myytyään asuntonsa avioeron yhteydessä. Päteviä syitä molemmat…
Myös Vietnamin sota tuo turisteja. Tai siis Amerikan sota, miksi paikalliset järjettömyyttä luonnollisestikin nimittävät. Pahimmat rytäkät käytiin etelässä, joten sotaa ei pohjoisessa huomaa ehkä muuten, kuin että vanhaa arkkitehtuuria (ja vanhuksia) löytyy todella vähän.

- Amerikkalaiset pommittivat kaiken paskaksi! puuskahti maassa asuva mieletöntä tuhoamista ja tappamista sodassa, jossa kylvettiin enemmän pommeja kuin koko Toisessa Maailmansodassa.
Mutta eivät jenkit aivan yksin sotineet. Harvoin muistetaan Australian aseveljeys.
- Oletko käynyt Vietnamissa aikaisem min? kysyin eräältä seitsenkymppiselta aussilta.
- Kyllä, kerran, 34 vuotta sitten…
- Sehän siis tarkoittaa… Haluatko puhua siitä?
- En… vastasi mies ääni väristen kyynelten tullessa silmiin.
Jenkkiveteraanit käyvät etelässä muistelemassa ”vanhoja hyviä aikoja” samoin kuin meikäläiset Kannaksella. Pohjoisessa ei sotaturismia näy.

Bisneskasvoinen kommunismi
Vietnam on harvoja jäljellä olevia kommunistivaltioita, siis periaatteessa. Käytännössä sitä ei huomaa netin sensurointia lukuunottamatta. Kukaan ei pukeudu kommari-uniformuun ja markkinatalous jyllää niin, että vaikka elintaso nousee kohisten, hinnat eivät, koska kilpailu pitää ne alhaisena. Olojen avautumisen myötä maahan on hiljalleen löytänyt tiensä jo sangen moni länsimainenkin yrittäjä. Vietnamissa elämisen ja olemisen alkuhankaluutta ja asumisen lopulta helppouta kuvailee uusiseelantilainen Graeme Moore, 54, joka pitää baaria Cat Bassa ja on naimisissa paikallisen kanssa.
- Minulla kesti puolitoista vuotta, ennen kuin avioliittomme hyväksyttiin. Aina oli puutteita jossain kaavakkeessa, ja kun se vihdoin kelpasi viranomaisille, löytyi uusi kaavake täytettäväksi. Jossain vaiheessa meille vain ilmoitettiin, että nyt olette naimisissa. Tosi romanttista.

Työnteko on sujunut ”kommunistisessa” Vietnamissa sutjakkaasti, kun oppinut paikallisten tavoille.
- Aluksi mikään ei edistynyt, mutta kun älysi antaa rahaa oikeille ihmisille, kaikki alkoi sujua kuin rasvattuna. Ainoa asia, jolla ei rahasta selviä, on varmaan murha.
Vaan mika on parasta Vietnamissa?
- Usko tai älä – vapaus! Täällä voi tehdä mitä haluaa. Ja jos ei mene kadulle huutamaan hallituksen vastaisia iskulauseita, ei nykyinen järjestelmä hankaloita elämää millään tavalla.

– Ari Peltonen

Kemijärvi-kokemus on ollut rankka. Karvo tietää, että valtio ei voi mielivaltaisesti muuttaa linjaa yksittäistapauksissa, mutta myös kunnioittaa massaliikkeen syntymistä. Teema jota Karvo on pyrkinyt tuomaan esille sadoissa Kemijärven sellutehtaan lopettamiseen liittyvissä keskusteluissa on ollut, että ei voida jäädä junnaamaan paikoilleen. Lähes retorisesti hän kysyykin, että jos paperin kulutus kasvaa Aasiassa, missä sellua kannatta keittää?
Tosiasia on, että Suomen palkkatasoilla ei yksinkertaisesti voida kilpailla monella teollisuuden alalla. Pohjois-Suomellekin ainoa mahdollisuus on ajaa eteenpäin, katsoa tuulilasin läpi, peruutuspeili saa jäädä.
- Pitää kehittää uusia sektoreita joita ei voida viedä muualle. Tämä ei ole vain haaste Suomelle, vaan myös EU:lle ja on osa globalisaatiota yleisemmin.

Haasteiden tasot
Karvo sanookin, että yhteiskunnallisia haasteita on monia, ja että lisäksi lähes kaikissa haasteissa on Suomalainen-, EU-, ja globaalitaso. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän kuitenkin esittää kaksi kysymystä, jotka toimivat lähtölau­kauksena varsinaiselle keskustelulle: Mitä Suomi tekee väestön ikääntymiselle? Miten terveydenhuolto ja muu hoito järjestetään koko maassa?
En heti tajua niitä syviä kansallisfilosofisia implikaatioita, joihin Karvon ensimmäiset kysymykset viittaavat, ne hän toisi esille vasta jälkiruuan yhteydessä, joten jatkamme keskustelua väestön ikääntymisen tuomista haasteista.
- Itse ikääntyminen vaikuttaa Suomen talouteen, koska eläkeläisiä on suhteessa työssäkäyviin ihmisiin enemmän kuin koskaan. Myös koko EU:n taloudellinen kilpailukyky muuttuu tämän takia. Verrattuna keski-Eurooppaan Suomella on kuitenkin jo maantieteellisten tosiasioiden takia eritysongelmia. Olemme erittäin harvaan asuttu maa. Ihmiset ovat aika eriarvoisessa asemassa riippuen siitä, missä asuvat. Tässä toivon juuri, että Karvo voisi hieman laajentaa kaupunkilaisihmisen näkökulmaa.

Tosiasiat tosiasioina
Varatuomarina, oikeustieteen lisensiaattina ja kansanedustajana Karvo mainitsee ensin, että perusoikeuksien kannalta kaikilla pitäisi asuinpaikasta riippumatta olla samat palvelut. Ennen kuin ehdin kommentoida miten mahdotonta se todellisuudessa on, Karvo sanoo, että ei yksinkertaisesti ole mitään mahdollisuutta toteuttaa koko maan kattavaa tasavertaisuutta, – On sääli, että täyttä palvelurakennetta ei voida ylläpitää kunnassa, jossa on tuhat asukasta, mutta se vain ei ole mahdollista niin pienelle yhteisölle.
Koska niitä on muualla Suomessa tarjottu lääkkeeksi tähän, kysyn kuntaliitosten potentiaalista, mutta Karvo ei näe että liitokset ovat erityisen relevantteja Lapissa. Lapin lääni on pinta-alaltaan noin kolmannes koko maasta, mutta siellä on vain kaksikymmentä Suomen noin neljästäsadasta kunnasta.
Muita yhteistyömalleja kuitenkin on. Lapissa Karvo peräänkuuluttaa sairaanhoitopiirien erikoistumista tietyissä asiois­sa. Koko läänissä asuu noin 185 000 ihmistä, mutta sairaanhoitopiirejä on kaksi, ja ne tekevät samoja asioita. – Erikoistuminen tuo lisäarvoa, ei ole mitään järkeä, että on samat hienot laitteet Rovaniemellä ja Oulussa.
Eikö tuo olisi helpompi toteuttaa Helsingissä, jossa kaikki sairaalat ovat niin lähellä toisiaan? Ei ole suurempaa eroa jos joutuu menemään yhteen eikä toiseen? – On aika sama matkustaako jostain Lapin perukoilta Rovaniemelle tai Ouluun asti. Jos joka tapauksessa lähtee muutaman sadan kilometrin päästä, niin loppujen lopuksi jokainen vain haluaa saada parasta hoitoa.

Talous, talous ja talous
Terveydenhuolto on kuitenkin vain yksi monesta väestön ikääntymiseen liittyvistä haasteista. Pohjimmiltaan Karvo näkee terveen talouden olevan avainasemassa, kun lähdetään vastaamaan lähes kaikkiin ikääntyvän väestön tuomiin haasteisiin. Esimerkiksi, omaishoito on kaikkein halvinta vanhempienhoitoa, mutta jos nuorilla Lapissa ei ole tarpeeksi työllistymismahdollisuuksia, on suuntana etelä. Tällöin kunnilta häviää veronmaksajia, ja traagisemmin, ihminen joka ehkä vain tarvitsi apua ruoan kantamisessa kotiin tai apeekissa käyntejä, on riippuvainen koti- tai pahimmassa tapauk­sessa laitoshoidosta.
Jälkiruuan yhteydessä mietin jatkuuko urbanisoitumisen ja laitostumisen kierre. Kysynkin, että onko Lapiss tulevaisuudessa vain suurempia ja pienempiä kaupunkeja, ja välissä paljon tyhjää. Kysymyksien muodossa saamani vastaus on kansallisfilosofisessa mittavuudessan odottamaton. – Millä saadaan pidettyä maa asuttuna? Halutaanko se pitää asuttuna?
Etenkin toinen kysymys ansaitsee erillisen lounaan, mutta keskustelu lipuu hetkeksi siihen. Esille tulevat ympäristökysymykset, Karvo ei hyväksy että monessa EU kartassa vihreä puistoalue kattaa koko Lapin. Eduskunnassa hän onkin moittinut kaupungissa asuvia edustajia siitä, että suojelualueita laajennetaan entisestään. – Jos halutaan että Lapissa asu ihmisiä, sitä ei voida suojella loputtomasti. Ei ole mahdollista saada elantoa jos kaikki on lailla suojattu ja sitä myöten kielletty.

Liian ahkerat säätäjät
Pienen harkinnan jälkeen Karvo sanoo, – Suomessa on liikaa lakeja, ei kaikkea tarvitse säätää. Pitää jättää jonkinlainen liikkumavara innovatiiviseen toimintaan. En voisi olla enempää samaa mieltä hänen kanssaan, ja on virkistävää, ehkä jopa omalaatuista, tavata lainsäätäjä joka ei pidä kaikista laeista. Lausahdus tuo mieleen ajatuksen.
Olemme keskustelleet väestön ikääntymisestä suurimpana haasteena. Se on haaste, mutta myös mahdollisuus. Vanhemmat ikäpolvet voisivat ehkä muistuttaa siitä mitä innovatiivinen toiminta on ollut 1910-, 20-, 30-, 40-, ja 50-luvuilla, miten maa pidettiin koossa ja miten se kukoisti, kun kaikki ottivat haasteen vastaan, jopa lapset. Olisiko niin väärin tiputtaa yksi teini-ikäisen lapsen harrastus, ja ohjata lapsi vierailemaan mummon tai ukin luo. Siivous- tai kauppakassien kantoapu olisi varmaan tervetullutta, ja molemmille ikäpolville saattaisi olla henkisesti hyvä saada hieman eri näkökulmaa elämään.
Väestön ikääntymisen haasteet ovat monet, niin kaupungeissa kuin maallakin, mutta lounaan päättyessä olen optimistinen. Jos miellämme kokonaishaasteen kaikkia ikäpolvia koskevana ’ihmishuoltona’ samalla kuin Ulla Karvon tyyppiset uutta, fiksua ja humaania ajattelua edustavat ihmiset kirjoittavat lakeja jotka lisäävät liikkumavaraa, ovat haasteet kohdattavissa.

– Charly Salonius-Pasternak